mustasukkainen

Oletko mustasukkainen?

Oletko mustasukkainen tai kokenut mustasukkaisuutta? Mikko Lämsä kirjoittelee vieraskirjoituksena pohdintoja tästä hyvin yleisestä aiheesta.

Kuulin kuinka eräässä radio-ohjelmassa haastateltiin Väestöliiton kokenutta parisuhdeterapeuttia. Hän otti vastaanotolleen nimenomaan nuoria ja teini-ikäisiä pareja. Muistan elävästi, kun hän totesi: 

“Hyvin usein nuoret parit tulevat vastaanotolleni ja syy on yhä uudelleen ja uudelleen sama: mustasukkaisuus, mustasukkaisuus, mustasukkaisuus.”


Monesti tyydytään toteamaan, että joku ihminen on “luonnostaan” mustasukkisemepi kuin joku toinen. “Minä olen aina ollut tosi mustasukkainen tyyppi.. minä nyt vaan olen sellainen.” Joku toinen taas saattaa todeta, ettei ole lainkaan mustasukkainen luonteeltaan. Tosin se ei vielä ole sama asia, ettei olisi oikeasti mustasukkainen, vaikka julistaisi ääneen niin. Voihan olla, ettei hänellä ole koskaan ollut sellaista tilannetta elämässä, jossa mustasukkaisuudentunne olisi herännyt. On hyvin tärkeää mennä syvemmälle kuin vain pyrkiä määrittelemään (itsestä tai toisesta), että onko mustasukkainen vai ei.

Mustasukkaisuuden tunne juureutuu vahvasti omistamisen haluun. Tämä on myös hyvin opittu asia elämässä ja yhteiskunnassa. Meille on opetettu: jos tykkäämme jostain asiasta, niin siitä täytyy pitää lujasti kiinni. Muutenhan se voi vaikka karata käsistämme. Jos saat jotain oikein hyvää, niin pidä se piilossa muilta! Pidä se salassa! Nämä ovat hyvin haavoittavia ja tiedostamattomia opetuksia.. ne pohjautuvat ihmisen syvimpiin ja sisimpiin pelkoihin. Ei ole siis ihme, että moni ihminen toimii koko elämänsä automaattisesti tällä tavalla omissa ihmissuhteissaan, rakkaussuhteissaan, parisuhteissaan…

Omistamista ja halua omistaa pidetään siis yleisesti jonkinlaisena mittarina rakkaudelle. Ajatuksena siinä on, että halu omistaa olisi merkki rakkaudesta tai rakastumisesta. Sama menee myös toisinpäin: jos hän ei halua omistaa minua, niin hän ei sitten varmaankaan välitä minusta? Tämä on vielä hämmentävämpi asia: “Sinä et selvästikään rakasta minua, koska en tunne että haluaisit omistaa minut.. kontrolloida, rajoittaa tai hallita minua! Sinä se et taida lainkaan rakastaa minua!” Jos tämä kuulostaa korviisi nurinkuriselta – niin pitääkin.

Ala-asteella villiksi luonnehdittu Pekka kiusaa ja härnää päivästä toiseen pikku-Tiinaa. Opettajat ovat lähes voimattomia jaksaakseen tehdä tilanteen lopettamiseksi jotain. Lopulta vanhempi opettajatar ottaa Tiinan (!) kahdenkeskiseen keskusteluun ja toteaa:

“Hei Tiina kuule… olen huomannut, että Pekka härnää sinua välillä… arvaa mitä? … tiedätkö mitä se on? … se Pekka taitaa kuule tykätä sinusta.”

Tämä on hirvittävän haavoittava lause lapsen korville ja lapsen vilpittömälle tietoisuudelle. Hän on puolustuskyvytön meidän aikuisten hulluille höpinöille – sanoillamme on suuri vaikutus lapsiimme niin hyvässä kuin pahassa. Tämä opettajatar todennäköisesti heijastelee omaa kokemustaan naisen ja miehen välisestä dynamiikasta ja omasta parisuhdehistoriastaan. Hän heijastelee kenties omia pettymyksen kokemuksiaan miehiin. Omia tukahdutettuja, kiellettyjä toiveitaan ja halujaan.. kipupisteitään. Ne vuotavat yli, kohdistuen viattomaan lapseen. Rakkaus on viimeinen asia elämässä, mikä voi tekojen ja toiminnan tasolla satuttaa. Jos rakkaus satuttaa tekona toista kohtaan, se on jotain muuta – ei rakkautta. Olitpa kuka tahansa vuoden rehtori tai emeritus professori, niin pääset takuuvarmasti Mikko-sedän kanssa kahdenkeskiseen keskusteluun, jos kuulen missään lapselle sanottavan jotain tuollaista <img class=” />

Mustasukkaisuus siis kumpuaa omistamishalusta – halusta omistaa toinen. Halusta omistaa toinen sekä fyysisesti-kehollisesti että henkisesti, tunteineen kaikkineen. Vielä tätäkin vahvempi tunne voi etenkin naisilla olla halu tulla omistetuksi – tarve tulla omistetuksi. Tähän ajavana (usein tiedostamattomana) vastapainona on syviä haavoja ja pelkoja: olen riittämätön, olen arvoton.. minua ei hyväksytä.. kukaan ei rakasta minua.. kukaan ei halua minua. En ole tarpeeksi riittävä, en ole tarpeeksi hyvä kenellekään…

Astuessamme omistamishalun eheytymisen ja puhdistumisen äärelle.. koska olemme elämän suurimpien ja kipeimpien asioiden edessä, niin meidän on mentävä, ei vähempää kuin elämän ytimeen asti. Ja siellä on aina myös kuolema läsnä. Kun tiedostamme tämän asian suhteessa kuolemaan, niin ymmärrämme paremmin – asiat alkavat avautua ja puhdistua.. totuus alkaa valjeta. Mitä oikeastaan voimme omistaa tässä elämässä? Me kaikki olemme syntyneet tänne alastomina – tyhjin käsin. Sama on kuolemassa – me kaikki lähdemme täältä kuten olemme tulleetkin: alastomina ja kädet tyhjinä. Itseasiassa emme saa mitään mukaamme! Ainoastaan sen mikä on sisälläsi, sen saat mukaasi. Mitä tietoisuutesi pitää sisällään? Onko sydämessäsi pyyteetöntä rakkautta?

Vapautuminen omistushalusta tarkoittaa luottamusta – ei niinkään toiseen ihmiseen – vaan suoraan sinun omaa luottamustasi elämää kohtaan. Kun annat luottamuksen lahjana toiselle, se voi olla vastaanottajalle hyvin vaikea ottaa vastaan. Se voi nostaa pintaan kipuja ja pelkoja hänen sisältään ja hänen menneisyydestään. Se laittaa hänen oman luottamuksensa elämää kohtaan koetukselle – se asettaa hänet kasvotusten elämän kanssa niin vapaaseen tilaan, että se lähes sattuu. Vapaus on väkevä asia kaikista… Tämä on se hetki, kun ihminen voi ensimmäistä kertaa olla aidosti ja oikeasti rehellinen toiselle. Tulla kuulluksi ja nähdyksi läpikotaisin – mitään peittämättä. Siinä tilanteessa parasta mitä voit tehdä hänelle, on sanoa: “Katso.. olen tässä kanssasi.. en ole menossa minnekään.. katso minua, olen tässä.. minä olen tässä.”

-Mikko Lämsä

Zenbro.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *